Raban Metsäläinen ja Marte, Artanten pappi, nojasivat leiripaikkansa takaseinään ja osin myös toisiinsa. Kaikki yritykset polttaa kädentyngät umpeen olivat epäonnistuneet ja surkeasti solmitut siteet tihkuivat verta ja kudosnesteitä. Kauppias Vertti makasi kalpeana ja hiljaisena heidän jaloissaan. Sisyfos ei ollut päässyt takaisin leiripaikkaan ja näin pitkän odotuksen jälkeen häntä olisi turha odottaa.
Oviaukon ulkopuolella Borvarian ilta alkoi vaihtua yöksi. Marte sormeili hetken Artanten amulettiaan, mutta alkoi sitten kaivaa kuvettaan. Hän veti esiin vihreää nestettä täynnä olevan lasipullon.
”Se on vihreää verta”, hän sanoi sinertyvien huuliensa välistä. ”Haluatko kokeilla?”
Raban hytisi kuin horkassa ja taisteli pitääkseen silmänsä auki. Hän näytti miettivän hetken.
”Mikä ettei”, metsäläinen korahti lopulta ja tarttui pulloon ainoalla kädellään. ”Nähdään ainakin onko huhuille katetta”.
Hän veti korkin auki hampaillaan ja otti tuhdin kulauksen. Sitten hän ojensi pullon takaisin Martelle, joka tyhjensi sen pohjia myöten.
”Artanten siunausta…”
Pian outoja olentoja ja kummia näkyjä puski niin rauniokammion oviaukosta kuin seinistäkin, eikä kumpikaan seikkailijoista tiennyt tai välittänyt siitä mikä oli totta tai harhaa. Mutta jotkut olivat totta. Ne olivat hiipineet pimeän tultua piiloistaan, seuranneet veritahroja ja löytäneet heidän leirinsä. Harhojen tanssi päättyi pistäviin piikkeihin, viiltäviin kynsiin ja raateleviin hampaisiin.