Carducan ongelmat henkilöityvät sen komentajiin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta he ovat tunareita, mätämunia ja epäonnistujia, joista korkeammat voimat ovat halunneet päästä hiljaisesti eroon ”hautaamalla” heidät elävältä tänne maailman rajalle. Henkilöinä komentajat edustavat erilaisia inhimillisiä heikkouksia ja paheita. Jopa kuolemansyntejä, jos niin halutaan ajatella. Yhteistä heille on myös pohjaton ylpeys tai itsekkyys, joka estää heitä ymmärtämästä ja käsittelemästä heikkouksiaan. Ne joko kielletään, todisteista huolimatta, tai niistä on tullut niin olennainen osa heidän persoonaansa että ne koetaan oikeutetuiksi. Carducaan päätyminen on heille kosminen vääryys ja seikkailijat jumalten lähettämä työkalu sen korjaamiseksi.

Tämä tekee komentajista konnamaisia karikatyyrejä ja se on tarkoituskin. He ovat tragikoomisia ikkunoita Jaconian yhteiskunnan ja etenkin ylempien säätyjen heikkouksiin. Komentajien persooniin, taustakuvauksiin ja räjähtäviin luonteisiin onkin kätketty paljon kirjoittamatonta maailmaekspositiota. Ei ole mikään salaisuus, että matkin tässä toista suurta kirjallista esikuvaani, Alexander Dumasia. Tiukkana tasavaltalaisena hänen historiallisten seikkailuromaaniensa kuvaukset itsevaltiuden ajan Ranskasta ja etenkin sen vallanpitäjistä ovat värikkäitä ja hiljaisen ivallisuuden ja sarkasmin läpitunkemia. Praedoreilla, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneillä seikkailijoilla, on usein samanlainen näkökulma Jaconian muuhun yhteiskuntaan ja säätyjärjestykseen.

Useimmissa seikkailuissa komentajat ovat joko suoraan työantajan tai jonkinlaisen portinvartijan asemassa. Ilman heidän suostumustaan veneitä ja varusteita ei heru ja retket jokea ylös ovat yleensä mahdottomia. Seikkailijoiden on pakko olla heidän kanssaan tekemisissä (ja siksi ne pari seikkailua joissa komentaja ei olekaan keskeinen ja torjuu seikkailijat saavat pelaajat varpailleen). Samalla komentajat ovat uhka: he ovat laillinen esivalta Carducassa, käytännössä diktatorisin valtuuksin. Ajatus saaliin kavaltamisesta seikkailijoilta on ainakin käynyt heillä mielessä, vaikka harva sitä oikeasti yrittää.

Paras tapa kertoa pelaajille mitä komentajasta täytyy tietää on hieroa komentajaa heidän naamaansa! Jokaisella komentajalla on taustakuvaus, jossa käydään läpi heidän luonnettaan, heikkouksiaan ja sitä miksi tai miten he Carducaan päätyivät. Seikkailijat eivät yleensä tiedä sitä etukäteen, mutta sopivilla taidoilla ja kysymyksillä voi saada selville yhtä sun toista. Mikään ei kuitenkaan voita ensitapaamista komentajan kanssa.

Yleensä komentajien kaltaiset ihmiset eivät olisi suin surminkaan tekemisissä praedorien kaltaisen roskaväen kanssa. Alun närkästynyt hiljaisuus (ja mahtipontinen poseeraaminen) onkin erinomainen hetki kertoa miltä komentaja näyttää ja mitä hänen ilmeestään voi lukea. Esittäytymiset ovat heille suorastaan tuskallinen muodollisuus, koska he eivät oikeasti välitä seikkailijoista ihmisinä. Kun siitä on selvitty, heillä on pakonomainen tarve korostaa ylemmyyttään ja erinomaisuuttaan seikkailijoihin verrattuna ja kenties vihjata jotakin siitä kosmisesta vääryydestä jonka takia he ovat täällä (luutnantti Oriviksen pyöritellessä silmiään taustalla).

”En yleensä olisi moisen väen kanssa tekemisissä, mutta jumalat antaneet teille tilaisuuden todistaa arvonne ja auttaa korjaamaan huutava vääryys!”

Vaikka todellisuudessa komentaja tarvitsee seikkailijoita aivan yhtä kipeästi kuin he häntä, tehtävänanto voidaan esittää kuin se olisi lahja tai suopeuden osoitus. Jotkut komentajat yrittävät tässä kaivaa maata seikkailijoiden palkkionmaksun alta, mutta useimmat ovat tyytyväisiä kunhan seikkailijat osoittavat edes tekaistua nöyryyttä ja kiitollisuutta. Jos näin ei tapahdu, närkästynyt komentaja haluaa kyllä tehtävän etenevän, mutta hautoo kostoa. Tavoitteena ei ole verenvuoto vaan nöyryyttäminen, joko koko seurueelle tai kipeimmän vastaväitteen esittäneelle seikkailijalle. Pelinjohtaja voi käyttää tätä luomaan lisää sisältöä lähtöä edeltävään juhlintaan ja valmisteluihin. Komentajat voidaan myös saada kuohahtamaan yli äyräidensä, koska elämänhallinta ei ole koskaan ollut heidän vahvuutensa. Vaikka luutnantti Orivis voi yrittää häntä rauhoitella, yksi tapa epäonnistua seikkailussa on päätyä vankityrmään Borvarian sijaan. Toki komentajan tarve seikkailijoille ei ole kadonnut minnekään. Rauhoituttuaan hän voi yrittää saada tehtävän uudelleen käyntiin.

Kun sopimus on tehty, komentaja haluaa näyttää valtaansa muun varusväen suhteen ja määrä heidät tuhlaamaan Carducan resursseja henkilökohtaiseen tehtäväänsä. He tietävät varusväen vihaavan heitä ja tunne on molemminpuolinen, joskin siihen sisältyy ylemmyydentuntoista välinpitämättömyyttä. Toisaalta varusväen vihamielisyys kaihertaa, joten jos seikkailijat asettuvat selkeästi komentajan puolelle varusväkeä vastaan, muuten jyrkkää komentajaa on äkkiä helpompi voidella. Varuskunnan vastareaktio näkyy upseerien asenteissa ja pääsee ääneen varusmestari Erwinissä, jonka tehtävä on puolustaa varuskunnan selviämistä komentajien voimavarojen käyttöä vastaan. Kampanjapelaajien on syytä muistaa, että vaikka komentajat tulevat ja menevät, vääpeli Erwin on tullut jäädäkseen.

Monissa seikkailuissa pakollinen interaktio komentajan kanssa päättyy varustautumiskäskyyn. Joissakin seikkailuissa se jatkuu kuitenkin pitempään tai kohtauksia tulee uudelleen ja uudelleen. Jokaisen kohtaamisen pitäisi olla edellistä hankalampi – roistoilla on taipumus olettaa kaikkien muidenkin olevan roistoja (omien vikojen normalisointia) ja epäluulot kasvavat. Monia komentajia myös hiertää se, etteivät praedorit ole pompotettavissa samalla tavalla kuin muu varusväki. Asemastaan varmemmat komentajat yrittävät toistuvasti osoittaa valtaansa seikkailijoiden yli. Epävarmat yrittävät lyödä kiilaa seikkailijoiden ja Carducan muun väen väliin. Jotkut heistä voivat yrittää käyttää seikkailijoita vallankäytön tai henkisen sodankäynnin välineenä kilpailijoikseen kokemiaan upseereja vastaan.

Vaikka komentajaa ei näkyisi, hänen läsnäolonsa Carducassa kyllä tuntuu. Kaikkea ei voi kirjoittaa valmiiksi, joten ennen seikkailua pelinjohtajan kannattaa lukea komentajan kuvaus huolella lävitse. Mitä kaikkea Carducassa voisi olla tekeillä tuollaisen komentajan kanssa? Miten komentaja on toteuttanut omia heikkouksiaan, harjoittanut paheitaan ja purkanut tilanteen aiheuttamia turhautumiaan? Mitkä ovat komentajan ja varusväen väliset suurimmat kipupisteet? Tai hänen ja siviilien välillä, jotka Thetis-emäntää lukuun ottamatta ovat täysin hänen armoillaan? Millaisia tapahtumia tai prosesseja niiden ympärillä voisi olla käynnissä, etenkin jos ne ovat sellaisia joihin seikkailijat saattaisivat toimiensa tai luonteidensa vuoksi sekaantua? Tämä kertoo millainen tunnelma Carducan pääportilla odottaa, tai kuka istuu missäkin pöydässä Kaatuneen Pikarin Kievarissa.  

Turvapaikka-vaiheen pelaaminen päättyy yleensä Borvariaan lähtöön. Sen jälkeen seikkailijoilla on muut murheet. Heidän paluutaan kärsimättömästi odottava komentaja ehtii kuitenkin käydä läpi kaikki mahdolliset lopputulemat ja epäilyt mielessään. Koska he yleensä olettavat pahaa kaikesta ja kaikista, he ovat vilpittömän yllättyneitä jos seikkailijat sekä palaavat että pitävät sanansa. Harva yrittää kiemurrella jo tehdystä sopimuksesta irti jos saivat mitä halusivat, sillä Carduca ei ole vehkeilyn arvoinen – mitä nopeammin he pääsevät lähtemään, sen parempi. Jos seikkailijat palaavat tyhjin käsin, he epäilevät heti ensimmäisenä jonkinlaista petosta ja toimivat sen mukaisesti. Diplomaattiset taidot ja hyvät suhteet varusväkeen ovat tarpeen.   

Carducasta lähtemään päässeet komentajat eivät koskaan unohda seikkailijoita. Eivät, vaikka monet heistä sitä pontevasti yrittävät.

Vaikka näin moneen seikkailuun mahtuu kaikenlaista vaihtelua ja poikkeuksia, Arkesjoki-kirjan seikkailut perustuvat yleisösessioissa vedettyihin skenaarioihin ja tietyt kaavat ovat niiden DNA:ssa. Yksi vahvimmista on jako ”turvallisen” ja ”turvattoman” osuuden välillä. Vaikka pelkkä Carducaan pääseminen voi kirjan skenaarioissa olla joskus seikkailu itsessään, etenkin linnakkeen osuus on yleensä verrattain rauhallinen. Sen tarkoitus on tarjota tilaisuuksia hahmojen roolipelaamiseen, vuorovaikutukseen ympäristön kanssa ja vihjeiden, parempien varusteiden ja muiden etujen kalasteluun lopullisen seikkailun kannalta. Todellista hengenvaaraa ei ole ja epäonnistumisista selvitään yleensä nöyryytyksellä. Silti siihen kuluu omissa seikkailuissa 25%-30% koko seikkailuun käytetystä ajasta, eikä kirjan kampanjamuotoisessa pelaamisessa käytetä edes aikaa hahmoihin tutustumiseen tai maailmaintroihin.     

Joissakin seikkailuissa turvallisella osuudella on myös käsinkirjoitettuja juonikohtauksia, mutta yleensä se on jätetty pelaajien ja pelinjohtajien leikkikentäksi, johon voidaan sijoittaa sellaisia käänteitä ja ristiriitoja kuin halutaan. Tämä voi kuitenkin vaatia jonkin verran seikkailun ulkopuolelle menevää valmistelua, etenkin jos pelaajat eivät ole luonnostaan taipuvaisia tarttumaan tilaisuuteen. Pölhökanto Arkesjoen törmässä -artikkelisarja käy läpi omia keksintöjä ja kantapään kautta saatuja opetuksia siitä mitä ”tilaisuuksia roolipelaamiseen” voisi Carducan kontekstissa tarkoittaa. Artikkelien lopun määrä on avoinna, mutta tällä hetkellä suunnitelmissa on kirjoittaa ainakin pari sivua seuraavista aiheista:

• Carducan komentajien suunnitelmat
• Huvituksia, paheita ja kilpailuviettiä
• Kuiskauksia ja salaliittoja
• Kyläelämää – tapahtumataulukon satoa
• Kampanjan jatkumo

Tarkoitus on käydä läpi näihin aiheisiin kätkettyjä roolipelattavia koukkuja, toivon mukaan ilman spoilereita. Tiedän, että tätä tulevat lukemaan muutkin kuin pelinjohtajat.

Ennen kuin aloitetaan, on syytä tunnustaa tosiasiat. Arkesjoki-kirjan seikkailut ovat nimenomaan seikkailuroolipelaamista, railakasta ja traagista vaarojen uhmaamista suurten rikkauksen toivossa. Kirjallisuutena ne olisivat pulp-fantasiatarinoita ja aikuisten sword & sorcerya, joissa alhaiset motiivit ajavat alhaisia ihmisiä tekemään alhaisia tekoja. Joissakin seikkailuissa on moraalisia valintoja ja usein moraalilla on hintansa. Niiden valintojen kanssa myös praedorit painivat – maailma voi pitää heitä kunniattomina seikkailijoina, mutta monet yrittävät pitää ainakin jostakin kunnian ja omantunnon rippeestä kiinni. Edes Ferron ei menettänyt sitä ja hän oli praedorina paljon kauemmin ja kenties paremmasta syystä kuin monet.

Turvallisen vaiheen roolipelaamisen tarkoitus on valmistaa pelaajia tähän seikkailuosuuteen. Sen tarkoitus on antaa pelaajille paitsi jaconialainen kulttuurikokemus ja immersiota, myös tilaisuus tutustua seikkailun avainhenkilöihin ja vetää heistä omia johtopäätöksiään. Roolipelaamisen palkintona voi olla tietoja kohteista (esimerkiksi päämäärän paikkakortteja voidaan laittaa näkyviin etukäteen jos Carducassa on kuultu aiempien seikkailijoiden kuvauksia). Ne voivat olla odottamattomia palkintoja, kun oikeasta narusta vetämällä jopa vääpeli Erwin heltyy ja sujauttaa tiskin alta hätätilanteisiin varatun parantavan liemen. Ne voivat olla juonipaljastuksia, kun hoitamalla jonkun julman upseerin pieksemän piian haavat voi kuulla komentajan ja muutaman turmeltuneen upseerin valmistelleen jonkinlaista petosta tai kavallusta seikkailijoiden palatessa. Ja kenties he onnistuvat jopa sulattamaan jonkun vakiokasvon sydämen ja heillä on täällä ystävä ja liittolainen myös vastaisuudessa.

Joitakin roolipelaamisen haasteita ja palkintoja on pedattu valmiiksi seikkailun tai avainhenkilöiden kuvauksiin. Usein tarkoituksella, mutta joskus tahattomasti. Toisinaan pelinjohtaja joutuu myös tempaisemaan näitä palkintoja ja kenties juonenkulkua muuttavia paljastuksia ja yksityiskohtia omasta päästään. Pöytäroolipelaamisen vahvuus on nimenomaan siinä, että kaikkea voi tapahtua. Loppujen lopuksi mikä tahansa valmisseikkailu on vain ehdotus ja pelinjohtaja tietää parhaiten mikä hänen pelaajiinsa vetoaa tai mikä heitä eniten kammottaa.  

Ja tietysti hyvin roolipelatuista tilanteista voi myös saada vähän lisää kokemuspisteitä 😊